Kehuttiin Kemiä

Tuhansien pelkojeni kaatopaikka! Pohjattoman yksinäisyyteni loppusijoituspaikka!
Pysähtyneisyyteni hauta! Tervehdin sinua!

Pelkoni ajoin autioille kaduillesi. Ne jäätyvät kuoliaaksi pakkasessa.
Yksinäisyyteni pakotin katsomaan ankeutesi kasvoja. Lyhyt silmäys tappoi sen.
Pysähtyneisyyteni houkuttelin uimaan Selkäsaareen. Se hukkui puolimatkaan.

Olen vapaa tulemaan, vapaa lähtemään
Sinä Suuri Välinpitämättömyys!
rykelmä valoja Perämeren rannalla!
Imet sisääsi harmauden,
piilotat tyytymättömyyden,
kätket onnettomuuden ja huonon uskoni.
Sinä unohtajista suurin!

Kemi, tervehdin sinua!

Kello

Kellon nimi on sielu
kultaa se on tai hopeaa;
maankuorestako osat
seppä siihen kokoaa?

Näit sen, sanoit
"Se on sielu."
Näit sen, et ymmärtänyt
se on kello.
Nyt osat lepäävät pöydällä
ja sinä kysyt
"Missä on kello?"

Kulkija (Sandy Denny-suomennos)

 

Pitkä sun luokse

ja kotiin on tie.

On kulkija yksin,

polku vain vie.

Mutta sanat ja soinnut

ei matkatessaan

kosketa aikaa;

ei niitä kumaraan

saa se mikä kulkijaan tarttuu.

Hän soittaa ja laulaa

läpi päivän ja yön

ja kukkaset hallan

usein koristaa työn.

Ja kulkija luotu

on myös lähtemään;

hän vapauden tähden

valon silmistään

viimeisen lopulta antaa.

Alkuperäinen teksti on Sandy Dennyn "The Music Weaver".

Boddhisattvakukka

Aikoja sitten kaukaisilla idän mailla eli kolme veljestä. Vanhimman nimi oli Suuri Tahto ja Etsijän Mieli, ja hän oli veljistä suurin, voimakkain ja rikkain. Suurelle Tahdolle maailma oli kilpailukenttä, missä olennot mittelivät toisiaan vastaan voimasta. Vahva selviytyi voittajana ja vahvimman palkintona oli valaistuminen.
     Keskimmäisen veljen nimi oli Suuri Epäilys ja Kysyjän Mieli. Hän oli myös suuri, voimakas ja kohtuullisen rikas, mutta missään näistä ei hän ylittänyt vanhinta veljeään. Ainoastaan kysymyksien tekemisen taidossa ja epäilyksessä hän oli veljeään vahvempi. Suuri Epäilys uskoi harvoihin totuuksiin; hänelle maailma oli alati virtaava ja vaihtuvainen. Epäilyksen voimalla hän arveli valaistuvansa. Ehkä perimmäistä vastausta ei ollutkaan, tai ainakin se oli piilotettu ihmisiltä.
     Nuorimman veljen nimi oli Suuri Nöyryys. Hän oli pienikokoinen ja vähäinen ruumiinvoimassa. Varaton hän myös oli, koska rikkaudet eivät häntä kiinnostaneet. Joskus Suuri Tahto arvosteli nuorimman veljensä toimintaa ja sanoi: "Ei ole elämässä muuta merkittävää kuin etsintä ja korkein hyve on totuus, sen tiedän. Rikkaudet ja mahti antavat vain keinoja etsiä totuutta, näin uskon olevan. Mutta sen lisäksi että olet varaton ja vähäinen mahdissa, rakas veljeni, ei etsintäkään sinua tunnu kiinnostavan. Sitä en voi ymmärtää." Tällaista puhetta kohdatessaan Suuri Nöyryys pysyi vaiti ja hymyili vain, mutta usein Suuri Epäilys puuttui puheeseen: "Anna hänen olla. Tiedäthän, etteivät Suurta Nöyryyttä kiinnosta tavalliset asiat."
     Kävi niin, että kierrellessään kaukaisia maita veljekset kuulivat kertomuksen autiomaasta, mitä kutsuttiin nimellä Suuri Hiljaisuus. Huhuttiin että autiomaassa kasvaa Pyhä Boddhisattvakukka, minkä löytäjä vapautuu kärsimyksestä ja ikuisesta etsinnästä ja hän elää rauha sydämessään päiviensä päättymiseen asti. Monet olivat tarinoiden mukaan uhmanneet Hiljaisuuden autiomaan ankaruutta, mutta vain harvat olivat palanneet takaisin siitä kertomaan; tyhjät olivat olleet heidän kätensä ja tyhjät myös sydämensä. Valaistumisen rauha ei ollut täyttänyt niitä. Mutta huhuttiin myös, että jotkut olivat löytäneet Pyhän Boddhisattvakukan, ymmärtäneet sen kauneuden ja valaistuneet. Eikä heistä oltu sen koommin kuultu.
     Niin kiehtova oli Pyhän Boddhisattvakukan tarina, että veljekset lähtivät matkaan sitä etsimään. Pitkät tiet he kulkivat vuoristojen halki ja laaksojen halki. Yhä kauemmas kohti itää ja pohjoista he kulkivat ja yhä ankarammaksi kävi maa ja oudot olivat myös ihmisten tavat vierailla mailla.
     Lopulta, kuukausia matkattuaan, he saapuivat pieneen kylään suuren autiomaan laidalla. He kulkivat kylän läpi ainoaa tietä mikä siellä kulki. Erään majan edessä he tapasivat vanhuksen istumassa mietiskelyyn vaipuneena. Laihat olivat hänen kätensä ja jalkansa, iho auringon polttama. Karkeatekoinen vaate yllään vanhus istui majan seinustalla polttavassa auringossa. Pitkin hänen kasvojaan risteilivät monien vuosien uurteet kuin kuivuneet joenuomat.
     "Kysykäämme häneltä neuvoa", Suuri Tahto puhui. "Kysykäämme häneltä, miten autiomaahan tulee kulkea ja kasvaako siellä Pyhä Boddhisattvakukka, sillä totisesti näin uskon olevan.  Tämä autiomaa on niin hiljaa ja niin suuri, että tämän on oltava oikea paikka jos mikään." Silloin puhui Suuri Epäilys: "Sinäpä sen sanoit veljeni: 'Oltava oikea paikka jos mikään.' Etkö ole kuullut veli hyvä, että mietiskelyyn vaipuneen sanotaan olevan vasta matkalla ja useat matkaajat eivät löydä. Vanhus on kovin laiha ja syvät ovat hänen kasvonsa uurteet. Ne kertovat minulle etsinnästä ja työstä, mutta löytämisen autuus ei ole niitä siloittanut". Mutta silloin puhui Suuri Nöyryys: "Oi viisaat ja mahtavat veljeni, kuinka teitä rakastankaan! Olemme kulkeneet pitkän tien ja kauan etsineet Pyhää Boddhisattvakukkaa ja minäkin luulen, ettei tämä vanhus sitä omista. Osoittakaamme hänelle kuitenkin myötätuntoa ja asettakaamme hänen kuppiinsa muutama kupariraha."
     Niin veljekset tekivät ja lanttien kolina herätti vanhuksen: "Olette matkamiehiä kaukaisesta maasta. Olette kulkeneet tänne etsimään Pyhää Boddhisattvakukkaa. Mahtava on tahtonne, suuri myös epäilyksen voima. Nöyryys on kuitenkin tässä tapauksessa ollut niitä suurempi. Vaivuin uneen keskipäivän kuumuudessa ja kolikkojen kilkatus herätti minut. Kiitän teitä, mutta en osaa antaa teille kovinkaan kummoista neuvoa. Sen tiedän, että tämän autiomaan nimi on Hiljaisuus ja tänne on tullut mahtavia ihmisiä etsimään Pyhää Boddhisattvakukkaa. Harvat ovat palanneet. Mutta kysykää kuitenkin neuvoa hevoskauppiaalta, hän asuu kylän laidalla ja tietää näistä asioista."
    He kiittivät vanhusta. Suuri Tahto ja Suuri Epäilys ylistivät nuorimman veljen neuvokkuutta ja hyvää onnea. He suuntasivat kulkunsa kylän laidalle ja tiheäksi kasvoi autiomaan hiljaisuus heidän ympärillään. Se tuntui roikkuvan paksuna ilmassa; sen läpi auringon säteet raskaan polttavina tunkeutuivat.
     "Me tarvitsemme hevoset ja hyvät tarvitsemmekin", sanoi Suuri Tahto. "Hevoset ja vettä ja ruokaa meidän on hankittava. Tuonne ankaraan maahan ei voi mennä huonosti varustautuneena, ei jos aiomme löytää Pyhän Boddhisattvakukan". Ja kaikki veljekset myönsivät tämän.
     Niin he saapuivat hevoskauppiaan talolle. Talo oli kylän taloista suurin ja lisäksi pihapiiriin kuuluivat varasto ja talli hevosia varten. Talon edessä kasvoi suuri puu. Sen alla istui lihava mies hymy kasvoillaan.
     "Olen hevoskauppias ja te olette veljekset kaukaisesta maasta. Etsitte Pyhää Boddhisattvakukkaa. Olette saapuneet oikeaan paikkaan! Kuin kohtalo olisi tämän määrännyt, sillä tallissani odottaa juuri teitä kolme mainiota boddhisattvaratsua. Ne johdattavat teitä autiomaassa minkä nimi on Suuri Hiljaisuus." Ja veljekset olivat iloisia näin onnekkaasta käänteestä. "Näytä meille hevoset!" hihkui Suuri Tahto. "Tännepäin arvon miehet", sanoi hevoskauppias hymyillen ja raskas rahapussi hänen vyöllä kilisi askelten tahdissa.
    Kauppias johdatti veljekset talliin, sen ensimmäiseen karsinaan ja katso! Siellä oli ruskea hevonen. Sen karva oli pronssinruskea, korvat isot ja harja takkuinen. Vanha se oli, paljon työtä nähnyt, mutta uskollisuus loisti sen ruskeista silmistä. "Tämä on pronssinen boddhisattvaratsu", sanoi kauppias. "Se ei näytä kovin vahvalta", mutisi Suuri Epäilys. "On totta ettei se ole hevosista vahvin", vastasi kauppias, "mutta varma se on ja etsijän uskollinen kulkupeli. Kovin kauas autiomaahan se tuskin jaksaa kävellä, mutta voihan olla että Boddhisattvakukka löytyy läheltä, kukapa tietää. Tämä on hyvä hevonen ja edullisin kolmesta. Mutta viereisessä tallissa odottaa hopeinen boddhisattvaratsu, paljon mahtavampi ja voimakkaampi. Odottakaahan vain kun sen näette!" "Näytä meille hopeinen boddhisattvaratsu!" kiljaisi Suuri Tahto.
     Niin he astuivat viereiseen karsinaan ja siellä mutusti heiniä valkoinen hevonen. Sen karva kiilteli hopeanvärisenä ja häntäjouhet olivat kuin hienointa silkkilankaa. "Tämä on hopeinen boddhisattvaratsu", sanoi kauppias. "Se mietiskelee kävellessään ja johdattaa ratsastajan kauas autiomaahan. Ehkä sieltä löytyy Boddhisattvakukka, kukapa tietää." Veljekset katsoivat hopeista boddhisattvaratsua ihmetystä täynnä, sillä se oli voimakas ja hyvin kaunis. Silloin kauppias puhui: "Mutta odottakaa vielä. Tallissani kolmaskin hevonen; kultainen boddhisattvaratsu. Se on voimakkain ja kaunein kaikista. Se imee suurella turvallaan sisäänsä autiomaan ilmaa ja hönkii ulos puhdasta nirvanaa. Kallis se toki on, mutta jaksaa pisimpään ja siksi se on varmasti paras!" Silloin puhui Suuri Tahto: "Pian! Pian! Näytä meille kultainen boddhisattvaratsu!"
     Niin he astuivat viimeiseen karsinaan ja katso! Siellä odotti kolmas boddhisattvaratsu, kauniimpi ja voimakkaampi muita. Sen karva kiilteli kultaisena. Se hirnui innokkaasti lihakset pullistellen voimasta. Ihmeellisin hevonen se oli, minkä veljekset olivat eläessään nähneet ja sen harja oli palmikoitu kullanvärisellä nauhalla. "Tämä ratsu on minun!" sanoi Suuri Tahto. "Otan sen, maksoi mitä hyvänsä." Kauppiaan hymy leveni entisestään ja hänen sormensa hivelivät kukkaron nyörejä. "Paljonko se maksaa", kysyi Suuri Epäilys. "Varmaan ei sentään enempää, kuin kymmenen kultaista rahaa?" Silloin kauppias mutristi suutaan ja sanoi: "Toki ette ole saapuneet kaukaisista maista tänne asti vain matkataksenne autiomaahan ilman hevosia. Kolmetoista kultaista rahaa on kultaisen boddhisattvaratsun hinta. Hopeisen voin myydä seitsemällä ja pronssisen kolmella, mutta luulempa ettei se jaksa kantaa kuin teistä nuorimmaista. Ja ehkei kovin kauas häntäkään, mutta voihan olla että löydätte Boddhisatvakukan läheltäkin, kukapa tietää."
     "Totisesti olet viekas kauppias ja hintasi ovat korkeat", sanoi Suuri Tahto, "mutta myy minulle kultainen boddhisattvaratsu." Silloin Suuri Epäilys puuttui puheeseen: "En usko, että kukan löytyminen on hevosesta kiinni, mutta voi se toisaalta ollakin. Myy minulle hopeinen boddhisattvaratsu." Sitten puhui Suuri Nöyryys: "Minulla ei ole kolmea kultaista rahaa, olen antanut viimeiset kolikkoni kylän köyhälle miehelle. Mutta lainaa sinä Suuri Tahto minulle kolme kultakolikkoa. Jos löydän kukan, saat pitää sen maksuna velastani."
     Veljekset suostuivat näihin järjestelyihin ja niin myös kauppias. Lisäksi he ostivat häneltä vesileilit, ruokaa ja muuta varusteita matkatakseen autiomaahan seuraavana päivänä. He jäivät yöksi kauppiaan luo ja keskustelivat pitkälle yöhön Boddhisattvakukasta ja matkan vaaroista ja kauppias neuvoi heitä: "Ensimmäisenä päivänä teidän tulee kulkea tasangon halki. Se on helppokulkuinen, mutta vettä ette sieltä löydä. Varatkaa sitä runsaasti myös paluumatkalle." Ja he kiittivät kauppiasta neuvoista ja pyysivät lisäohjeita ja kauppias neuvoi heitä: "Toisena päivänä saavutte vuoristoiselle seudulle. Kulkekaa sen läpi kanjoneissa; sieltä saatatte löytää muutamia pieniä puroja. Mutta varokaa, etteivät terävät kivet satuta hevosten kavioita; silloin teidän käy huonosti." He kiittivät kauppiasta ja lupasivat vielä lisää palkkiota, jos he löytäisivät Boddhisattvakukan. Ja kauppias neuvoi vielä: "Kolmantena päivänä saavutte autiomaan osaan, missä kasvaa piikikkäitä kasveja. Se on hyvin vaikeakulkuinen ja vaarallinen tienoo, mutta piikikkäät kasvit voivat olla merkki vedestä, joten voihan Boddhisattvakukka sielläkin kasvaa, kukapa tietää. Se on ainakin aluetta, mistä harvat ovat etsineet ja harvat ovat sieltä palanneet."
     He kiittivät kauppiasta ohjeista ja menivät levolle; Suuri Tahto nukkui kauppiaan talossa, mutta nuoremmat veljet nukkuivat hevosten kanssa tallissa. Suuri Epäilys nukahti pian ja näki levottomia unia, mutta Suuri Nöyryys istui veljensä vieressä ja vahti tämän unta kunnes Suuren Epäilyksen uni rauhoittui.
     Aamulla he aloittivat matkansa Hiljaisuuden autiomaahan. Pian kylän jäätyä taakse he saapuivat tasangolle. Sitä riitti silmän kantamattomiin. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus, syvä kuin meri ja kuolema. He ratsastivat eteenpäin ja ei mennyt puoltakaan päivää kun pronssinen boddhisattvaratsu jo väsyi ja alkoi jäädä muista. Silloin Suuri Nöyryys laskeutui ratsailta ja käveli hevosensa vieressä kannustaen sitä eteenpäin. Niin veljekset matkasivat tasangolla iltaan asti, eivätkä he tavanneet juurikaan muuta elämää kuin itsensä.
     Illan tullessa he olivat ylittäneet tasangon ja pääsivät vuorten suojaan. Sinne he leiriytyivät ja kietoutuivat tiukasti viittoihinsa. Yö laski nopeasti ja hyvin kirkkaana. Ja vielä suurempi oli autiomaan hiljaisuus heidän tähyillessä tähtien kupuun yläpuolellaan. "Emme ole löytäneet Boddhisattvakukkaa," sanoi Suuri Tahto" mutta huomenna jatkamme eteenpäin vuoriston halki kohti aluetta, missä kasvaa piikikkäitä kasveja." Silloin puhui Suuri Epäilys: "Autiomaa on ankarampi kuin arvelimme. Ja ehkä Boddhisattvakukka on pelkkä taru. Voimme kulkea vain hieman edemmäs, jos emme löydä puroa. Hevoset täytyy juottaa ja vettä ei ole juuri meillekään. Jos emme ole löytäneet puoleenpäivään mennessä kukkaa tai vettä, on meidän käännyttävä takaisin." Silloin Suuri Nöyryys sanoi: "Veljet, olette minulle hyvin rakkaat ja mielelläni jatkaisin matkaani teidän kanssanne. Mutta hevoseni väsyy ja ei jaksa kantaa varusteita ratsastajasta puhumattakaan. Minun on käännyttävä takaisin, mutta jatkan kanssanne puoleenpäivään asti ja koitamme yhdessä löytää vettä." Mutta silloin Suuri Tahto sanoi: "Minä jatkan. Onhan Boddhisattvakukka ja valaistuminen merkittävämpi kuin mikään muu asia maailmassa. Huomenna löydämme puron."
     Koko yön autiomaan kylmä viima puhalteli pitkin pölyistä tasankoa peittäen heidät mustaan tomuun. Veljekset nukkuivat levottomasti, mutta aikaisin aamulla he nousivat sillä autiomaassa on parasta kulkea aamuisin ja iltaisin. Ja he aloittivat matkansa ja kulkivat solia pitkin puoleen päivään asti löytämättä puroa.
     "Mitä me nyt teemme?" kysyi Suuri Epäilys ja katsoi samalla vanhinta veljeään. "Jos  kuljemme eteenpäin, ei vesi riitä paluumatkalle ja mitä hyötyä silloin on Boddhisattvakukasta?" Silloin Suuri Tahto nousi täyteen mittaansa ja puhui voimakkaalla äänellä: "Olen ostanut kultaisen boddhisattvaratsun ja se on yhä voimissaan ja niin on myös ratsumies. Minä jatkan eteenpäin. Kääntykää te veljeni takaisin jos sitä tahdotte. Mitä onkaan kaikki muu valaistumisen rinnalla?" Ja niin hän nousi kultaisen boddhisattvaratsun selkään ja ratsasti pois kohti tienoota, missä kasvoi piikikkäitä kasveja.
     Suuri Epäilys ja Suuri Nöyryys katsoivat veljensä lähtöä ja suuri oli heidän tuskansa. Mutta vesi oli lähes lopussa ja hevoset lopen uupuneita. Sillon Suuri Epäilys puhui: "Rakas veli, meidän on käännyttävä takaisin, mutta kulkemamme reitin varrella emme tavanneet puroa. Lähde sinä vasempaan kanjoniin ja minä oikeaan ja tavatkaamme illalla tasangon laidassa. Jos toinen meistä löytää vettä, juottakoon hän hevosensa ja täyttäköön leilinsä, niin jaamme veden paluumatkalla. Jumala johtakoon askeleitamme. Toivottavasti minä löydän puron, sillä hevosesi voi olla liian heikko kantamaan mitään kuormaa."
     Niin he lähtivät, Suuri Epäilys oikeanpuoleiseen kanjoniin ja Suuri Nöyryys vasempaan. Jonkin aikaa kuljettuaan kumpikin tunsi tuskan veitsen viiltävän sisintään, ja he kumpikin tiesivät mitä se tarkoitti: Suuri Tahto oli kuollut löytämättä Boddhisattvakukkaa. Vahva oli veljesten välinen sidos, kuin he olisivat olleet samaa henkeä, sen eri osasia tai puolia. Nyt Suuri Tahto oli kuollut. Nuoremmat veljet itkivät ankarasti koska he tiesivät, ettei heidän  veljensä viimeinen henkäys ollut puhdasta nirvanaa. Ja heidän kyyneleensä putosivat autiomaan kiviin ja tomuun, mutta puroa niistä ei syntynyt.
     Suuri Nöyryys jatkoi matkaansa pitkin kanjonia. Ne risteilivät halki vuoriston, osa  suorina, mutta osa kaartui oikealle ja vasemmalle ja se teki reitistä hitaan ja pitkän kulkea. Tämän Suuri Nöyryys nyt huomasi. Ilta alkoi jo laskea, eikä hän ollut saapunut vielä tasangon laitaan. Mutta jatkettava oli. Pronssinen boddhisattvaratsu teki parhaansa, mutta hyvin väsynyt se oli ja sen kauniista ruskeista silmistä näki tuskan minkä eläin tunsi, kun he hoipertelivat kanjonia eteenpäin. Eikä ihmisen tuska ollut eläimen tuskaa pienempi.
     Ilta laski uhkaavan nopeasti ja pian oli pakko pysähtyä. Suuri Nöyryys koitti juoda, mutta viimeisetkin tipat olivat ehtyneet leilistä. Pronssinen boddhisattvaratsu oli uupunut loppuun asti ja sen kaviot olivat naarmuilla terävistä kivistä ja vuosivat verta. Ja niin kävi että Suuri Nöyryys tunsi toisenkin kerran tuskan veitsen viiltävän sieluaan ja hän ymmärsi mitä se tarkoitti. Hän ajatteli: "Rakas veljeni Suuri Epäilys on kuollut löytämättä Pyhää Boddhisattvakukkaa, eikä hänen viimeinen henkäyksensä ollut puhdasta nirvanaa. Autiomaa on kasvanut kiinni sydämeeni. Sama autiomaa, mitä veljeni kantoivat mukanaan." Ja hän itki; ei kuolemaa vaan sitä, että hänen veljensä olivat kuolleet löytämättä Boddhisattvakukkaa ja heidän henkensä kiersivät yhä Samsarassa. Ja hän puhui: "Vehreys on kadonnut sydämestäni eikä Pyhää Boddhisattvakukkaa ole. Ainoa autius on sydämen autius ja ainoa vehreys on sydämessä sekin.  Nyt se on kadonnut minulta. Etsintäni on ohi ja elämäni päättyy pian." Mutta enää hän ei pelännyt kuolemaa vaan vaipui maahan sitä odottamaan.
     Autiomaan hiljaisuus kasvoi hänen ympärillään ja kaikki kävi hämäräksi. Ja tuska hänen sydämessään kävi hiljaiseksi sekin ja kasvoi kiinni autiomaan hiljaisuuteen kunnes ne olivat yhtä. Hän henkäisi ulos viimeisen kerran; henkäys oli puhdasta nirvanaa. Silloin pronssinen boddhisattvaratsu kumartui hänen luokseen ja sen silmät loistivat tähtien lailla autiomaan kirkkaassa yössä. Se höristi isoja korviaan kuin olisi äänen kuullut. Silloin Suuri Nöyryys toipui hieman ja hänkin herkisti kuulonsa äärimmilleen. Totta se oli: hiljaisuuden läpi kantautui ääni, veden solina. Hyvin vaimea se oli, mutta autiomaan mittaamaton hiljaisuus teki sen kuultavaksi.
     Silloin Suuri Nöyryys nousi. Vaivoin hän nousi tukien itsensä pronssisen boddhisattvaratsun kylkeä vasten. Ja he kulkivat äänen suuntaan ja pian löysivät puron, minkä varrella kasvoi piikikkäitä kasveja. He tyydyttivät janonsa ja voima virtasi takaisin kumpaankin. Silloin Suuri Nöyryys sanoi: "Olen löytänyt Pyhän Boddhisattvakukan ja se on juurtunut sydämeeni. Autiomaani on kasvanut täyteen vehreyttä ja nyt suren enää sitä, etteivät veljeni ole samaa löytäneet." Ja hevonen katsoi häntä ja Suuri Nöyryys sitä ja kummankin silmät loistivat kuin autiomaan tähdet. He joivat vielä kyllikseen ja Suuri Nöyryys täytti vesileilinsä. Sitten he asettuivat makuulle pieneen notkelmaan ja pronssinen boddhisattvaratsu laskeutui maahan Suuren Nöyryyden viereen ja lämmitti häntä. Kun aamu valkeni, he kulkivat yli tasangon ja saapuivat kylään. Siellä ihmiset ihmettelivät heitä.
     Suuri nöyryys sai pian kuulla, että hevoskauppias oli lähtenyt kylästä kohti suurta kaupunkia. Kyläläiset tarjosivat Suurelle Nöyryydelle asuinsijaksi hevoskauppiaan taloa, mutta hän ei ottanut sitä vastaan. Se aiheutti suurta ihmetystä ja hämmennystä, mutta Suuri Nöyryys vain hymyili. Hän asettui asumaan vanhan miehen majaan, sillä mies oli kuollut kun veljekset olivat etsineet autiomaassa Pyhää Boddhisattvakukkaa. Vanhan miehen majassa Suuri Nöyryys asui ja eli yksinkertaista elämää. Hän opetti kylän asukkaita ja kulkijoita ihmeellisellä tavalla: "Ainoa erämaa on sydämen erämaa ja ainoa vehreys on sydämen vehreys. Tämä on Pyhä Boddhisattvakukka." Niin hän eli pitkän elämän ja rauha ja vehreys alati kasvoivat hänen sydämessään.
     Ja niin myös tapahtui, että kylään saapui matkamiehiä kaukaisista maista ja myös suuresta kaupungista heitä saapui. He kertoivat, että hevoskauppias oli ostanut kultarahoillaan suuren talon itselleen ja kerännyt paljon rikkauksia. Ehkä hän oli kertonut tarinaa veljeksistä ja Boddhisattvakukasta, sillä kylään kulki etsijöitä pyhällä matkallaan ja he kysyivät Suurelta Nöyryydeltä neuvoa. Mutta hän vain hymyili ja opetti heitä: "Kannatte erämaata mukananne, rakkaat veljet. Mutta kannatte myös Pyhää Boddhisattvakukkaa." Ja jotkut heistä uskoivat häntä ja kutsuivat häntä nimellä Boddhisattva ja Kukka Autiomaassa. Mutta monet eivät häntä kuulleet tai uskoneet ja he vaelsivat Hiljaisuuden autiomaahan etsimään Boddhisattvakukkaa. Harva heistä koskaan palasi.

Matematiikassa laskutoimituksia

Yö on ottanut päivän kiinni, kulkenut
ohitse tervehtimättä, laskenut
pimeyden sormillaan
Auringon viimeiset säteet.
Varjot pidentyvät, etsivät
valoa/toisiaan piirtävät
syvenevään iltaan
maailman ääriviivat.
Lisätään yksi
äärettömyys
ei kasva, ei vähene
kun yksi pois otetaan.
Don't let it bring you down.
Matematiikassa laskutoimituksia
vaikea käsittää/ottaa kiinni
viimeisiä säteitä
pimeässä.

Leikin säännöt

Olin vanha ja köyhä mies. Sairas ja sellainen jota ihmiset karttoivat. Kuljin vuoristoseudulla kerjäten. Pyysin ihmisiltä hiukan ruokaa ja kerroin heille tarinoita. Pienet olivat ateriani ja omaisuuteni kulki repussa: metallinen vesiastia, pari kulunnutta kirjaa ja muutamia muita tavaroita. Usein keräsin kuivia oksia ja niistä sytytin pienen nuotion. Ruokani valmistin avotulella, sitä oli vähän ja pieni nuotioni laiha lohtu korkean vuoriston kylmyyttä vastaan. Kovat olivat vuoristoihmisten puheet ja vähäinen anteliaisuus vieraita kohtaan. Päiväni olivat niukkuuden ja sairauden runtelemat, yöni viluiset ja yksinäiset.
      Sattui niin että eräänä päivänä kuljin kirkasvetisen puron vartta. Se solisi ihmeellisesti; olin kuin noiduttu. Aika hämärtyi. Kuljin tiedostamattani kohti yläjuoksua. Minua vetivät ylävirtaan puron äänet. Kuin viekkaat muusat ne kuiskivat vanhoihin korviini.
     En osaa sanoa, kuinka kauan kuljin. Sen muistan että olin aivan uupunut kun pääsin lopulta puron alkuun, lähteelle. Ne äänet! Puron viekkaat muusat ympäröivät minut. Lumoutuneena katselin niiden tanssia ja laulua. Ne lauloivat: "Tervehdys kulkija! Me olemme puron muusat ja aina me leikimme ja laulamme vain! Tule kulkuri, maista lähteemme vettä! Me opetamme sinulle kauniin leikin. Kerää kuivia oksia ja tee niistä kasa. Sytytä se ja jää odottamaan. Tämä on kaunis leikki!"
     Niin ihmeelliset olivat viekkaiden puron muusien äänet, etten voinut muuta kuin totella. Keräsin kuivia oksia ja ehkäpä muusat jouduttivat askeleitani. Pian oksista syntyi keko, minkä sytytin ja jäin odottamaan.
    Aluksi mitään ei tapahtunut, ja ehdin jo hetken epäillä olisivatko äänet sittenkin soineet vain päässäni. Sitä tapahtui minulle, se oli sairauteni. Mutta katso! Liekit kasvoivat suuriksi ja minun piti perääntyä. Olin ällistynyt. Vaikka olin vanha ja sairas ja vähän taitoja osasin, nuotion sytyttämisen mestari minä olin. Tiesin miten vähistä puista saadaan vuoristossa suurin hyöty; pieni tuli paloi säästäen ja siitä riitti pientä lohtua yöksi, iso kulutti pian itsensä loppuun ja silloin vuoriston pureva kylmyys kävi jäseniin.
     Miten niin vähistä puista saattoi niin iso liekki ilmestyä, että minun oli sitä kauemmas paettava? Pohdin tätä ongelmaa saamastani lämmöstä onnellisena, kun kuulin taas äänet: "Katso liekkeihin kulkija! Tämä on kaunis leikki! Anna olennolle nimi, opeta se puhumaan. Tanssimaan!"
     Katsoin liekkiin ja totisesti: Se oli kaunein olevaisista, valo-olento! Se paloi kirkkaasti, kuitenkin säilyen ja sen hehku lämmitti vanhoja luitani. Pian se oppi puheen ja kauniimmin se puhui kaikkia muita. Jumalainen oli sen kieli totisesti! Kuin noiduttuna sitä katselin.
     "Kuka minä olen ja mistä tulen? se kysyi, vain paljon kauniimmin. Vanha muistini ei kykene palauttamaan sen suloista kieltä. "Olet liekistä tullut", vastasin. "Minä sinut loin puron muusien opastamana. Annan sinulle nimen, valo-olento. Nimesi olkoon John Keats!"
     Se tuli hyvin iloiseksi saamastaan nimestä ja se tanssi ja lauloi: "Totisesti kaunista on olevainen! Liekkien tanssia se on ja suloista ääntä täynnä! Kaunista on totuus ja totuus kauneutta! Valo-olennoksi minä tulin, nimeni on John Keats ja tuhat kieltä minulla on!"
     Olisin ollut valmis kuuntelemaan sen laulua päivieni päähän asti, niin kaunista se oli. Mutta nyt puron viekkaat muusat taas puhuivat minussa. Voimakkaiksi kävivät äänet ja myös käskeviksi: "Tuli korventaa meitä! Liian suuri ja kirkas siitä on tullut. Hae nyt lähteestä vettä ja opeta pian olevaiselle myös olemattomuus! Nämä ovat leikkimme säännöt. Kaunista on olevaisuus, kaunista olemattomuus! Tämä on kaunis leikki!"
     Surun häive kosketti sisintäni. Toimin silti, toimin kuin huumaantunut. Otin repusta metallisen vesiastiani ja täytin sen vedellä. Olin jo aikeissa singota sen tulta kohti kun kuulin sen äänen: "Mitä teet, ihminen?" Vastasin totuudellisesti: "Olen aikeissa singota metallisen astiani veden kohti sinun liekkiäsi, John Keats." Silloin se sanoi minulle:" Vaikka palan hyvin kirkkaana, tietää lähteen vesi huonoa minulle. Minä pelkään, ihminen. Näinkö pian on sammuttava? Vastahan opin puhumaan ja loistamaan kirkkaana. Opin tuhannet kielet ja mielelläni niillä sinulle puhuisin, ihminen."
     Mutta niin huumassa olin, että sinkosin astiani veden kohti sitä ja samalla pimeys valtasi minut. Kaaduin maahan ja sen jälkeen ovat muistikuvani sekavat. Minun on täytynyt tiedostamattani hoiperrella puroa alavirtaan; heräsin sekavana ja lopen uupuneena metsän laidasta. Kuljin läheiseen kylään, pyysin ruokaa ja kerroin ihmisille tarinani, mutta sitä he eivät uskoneet. He katsoivat minua kuin riivattua ja karkottivat luotaan. Kuljin vuoristopolkua eteenpäin kohti seuraavaa kylää ja yön saapuessa keräsin risuja ja tein niistä pienen nuotion. Nuotio paloi kivuliaasti. Tiesin että yöstä tulisi viluisa. Äänet päässäni olivat lakanneet eivätkä ne palanneet enää.

Inari

Kumaraselkäinen mies istuu nuotiolla
polttaa tupakkaa
ei laske vuosia
ei Aurinkokaan täällä laske
Vuodet... hillan kukkia!
tuottaa marjoja ja harrit
olleet maukkaita
tuhansia vuosia
täällä on elänyt samoja ihmisiä
samoja eläimiä, kaloja, samoja lintuja.

Kuinka kauan?
kysyn järveltä.
Sillä on tuhat ääntä
ja kaikki vastaukset:
Tuhannen aallon ääni yhdessä.
Se vastaa niinkuin siltä kysytään
vasten kiviä
    niinkuin aina
lyö vasten kiviä ja vuosia.

En ymmärrä mitä se vastaa.

Karttojen kauppiaista ja nousemisesta vuorelle

"Mitä tapahtui, minun veljeni? Minä voitin itseni, kärsivän, minä kannoin oman tuhkani ylös vuorelle, keksin itselleni kirkkaamman liekin. Ja katso! Silloin aave väistyi minusta!" *


"Tieto lisää tuskaa", niin sanotaan. Minä sanon: vielä enemmän tuskaa lisää tietämättömyys! Selittämisen taidon on ihminen valjastanut käyttöönsä kuin hevosen. Se on auttanut lajia selviytymään juurtuen syvälle ihmisluontoon, tuo selitysten kaipuu.
     Voi sitä, joka joutuu ilman selityksiä elämään! Hänet on heitetty tähän maailmaan kuin kuohuavaan virtaan, minkä voimasta vahvin puu taipuu ja rakennukset sortuvat. Hän on peloissaan ja vihaa osaansa: olla yksin, yksin, yksin! Hän vaeltaa pimeässä laaksossa, haparoi yössä eteenpäin, eikä tiedä että korkealla vuorilla aurinko kultaa huiput.
     Viisaaksi kutsutaan sitä, joka omistaa parhaimman kartan. Häntä ylistetään ja hänet koristellaan kukkasin. On niin rauhoittavaa seurata häntä, kun hän sanoo: "Minä tiedän! Seuraa minua ja tiedät sinäkin! Olen valona tielläsi ja olen tie itse." Mutta kuka voisikaan toimia lamppuna muille, jos ei ole ensin löytänyt itseään! Kuka hyväksyisi valon, mikä ei loista omasta itsestään!
      Quo vadis, minne olet menossa ystäväni? Mikä on matkaoppaasi? Paljon on karttojen kauppiaita teiden varsilla ja kauniilla sanoilla he kauppatavaraansa ylistävät. "Tämä kartta on tuhansien vuosien koettelema", he sanovat. "Minun karttani on itse Ikuisen antama", tai "minunpa on uusin ja siksi tarkin". Mihin tarttua? Mikä niistä vie perille?  Mihin?
      Varokaa karttojen kauppiaita! Tieltä voi eksyä vain jos on määränpää. "Elämä on sota ja matka vieraalla maalla", kirjoitti Marcus Aurelius. Mitäpä siitä! Käykäämme taisteluun! Kaunista on muuttua eläväksi tieksi, kartaksi itselleen.
      Tervehdin teitä, te rohkeat  jotka haluatte tarttua tuhkaanne ja kantaa sen vuorelle. Tervehdin ja toivotan hyvää matkaa! Olen totisesti kulkenut pimeissä laaksoissa pitkän tien, mutta nyt vuoreni lähestyvät eikä niiltä taatusti viimaa puutu!


* Näin puhui Zarathustra s. 37

Moment musical

Rannassa kasvoi kaunista heinää
ihmisten kodeissa kannabis
nuoret tytöt istuivat nuotiolla
aamussa nuokkuivat apilat
kaunis mies työnsi skootteria
avaruuskulttuuri oli täällä
meri oli täynnä merkityksiä
MeNaiset-lehdessä meditaatio
aallonmurtajalla valmistui aikasuunnitelma
puolen viikon päässä odotti puoli-maraton
ystävät menivät avioliittoihin
tehtaan piipun takaa pilkotti puoli-Aurinko
autot olivat aerodynaamisia
kaukaiset kaupungit kaukaisia
äidit taputtelivat ylpeinä mahaansa
ja isien ilmeet olivat täynnä iloa.

Pisarat

Kastepisara yöstä syntyi
aamun lapsi lasihelmi
kuulunut ei yöhön
päivän paistetta pakeni

Havahtui pisara unesta
korrellansa hetken istui
Saapui säde, ja pisara
tahtoi leikkiä valolla

Tuhannet säteet ja pisarat
lintujen pesimä-äänet
kaikki soi ja yhteen taittui
tuuli raikas humisi

Tuli päivä
ilta, yö
utua aamu avasi

Ja taas tuhannet pisarat
tahtovat leikkiä valolla --
hehkua hetken.