Leikin säännöt

Olin vanha ja köyhä mies. Sairas ja sellainen jota ihmiset karttoivat. Kuljin vuoristoseudulla kerjäten. Pyysin ihmisiltä hiukan ruokaa ja kerroin heille tarinoita. Pienet olivat ateriani ja omaisuuteni kulki repussa: metallinen vesiastia, pari kulunnutta kirjaa ja muutamia muita tavaroita. Usein keräsin kuivia oksia ja niistä sytytin pienen nuotion. Ruokani valmistin avotulella, sitä oli vähän ja pieni nuotioni laiha lohtu korkean vuoriston kylmyyttä vastaan. Kovat olivat vuoristoihmisten puheet ja vähäinen anteliaisuus vieraita kohtaan. Päiväni olivat niukkuuden ja sairauden runtelemat, yöni viluiset ja yksinäiset.
      Sattui niin että eräänä päivänä kuljin kirkasvetisen puron vartta. Se solisi ihmeellisesti; olin kuin noiduttu. Aika hämärtyi. Kuljin tiedostamattani kohti yläjuoksua. Minua vetivät ylävirtaan puron äänet. Kuin viekkaat muusat ne kuiskivat vanhoihin korviini.
     En osaa sanoa, kuinka kauan kuljin. Sen muistan että olin aivan uupunut kun pääsin lopulta puron alkuun, lähteelle. Ne äänet! Puron viekkaat muusat ympäröivät minut. Lumoutuneena katselin niiden tanssia ja laulua. Ne lauloivat: "Tervehdys kulkija! Me olemme puron muusat ja aina me leikimme ja laulamme vain! Tule kulkuri, maista lähteemme vettä! Me opetamme sinulle kauniin leikin. Kerää kuivia oksia ja tee niistä kasa. Sytytä se ja jää odottamaan. Tämä on kaunis leikki!"
     Niin ihmeelliset olivat viekkaiden puron muusien äänet, etten voinut muuta kuin totella. Keräsin kuivia oksia ja ehkäpä muusat jouduttivat askeleitani. Pian oksista syntyi keko, minkä sytytin ja jäin odottamaan.
    Aluksi mitään ei tapahtunut, ja ehdin jo hetken epäillä olisivatko äänet sittenkin soineet vain päässäni. Sitä tapahtui minulle, se oli sairauteni. Mutta katso! Liekit kasvoivat suuriksi ja minun piti perääntyä. Olin ällistynyt. Vaikka olin vanha ja sairas ja vähän taitoja osasin, nuotion sytyttämisen mestari minä olin. Tiesin miten vähistä puista saadaan vuoristossa suurin hyöty; pieni tuli paloi säästäen ja siitä riitti pientä lohtua yöksi, iso kulutti pian itsensä loppuun ja silloin vuoriston pureva kylmyys kävi jäseniin.
     Miten niin vähistä puista saattoi niin iso liekki ilmestyä, että minun oli sitä kauemmas paettava? Pohdin tätä ongelmaa saamastani lämmöstä onnellisena, kun kuulin taas äänet: "Katso liekkeihin kulkija! Tämä on kaunis leikki! Anna olennolle nimi, opeta se puhumaan. Tanssimaan!"
     Katsoin liekkiin ja totisesti: Se oli kaunein olevaisista, valo-olento! Se paloi kirkkaasti, kuitenkin säilyen ja sen hehku lämmitti vanhoja luitani. Pian se oppi puheen ja kauniimmin se puhui kaikkia muita. Jumalainen oli sen kieli totisesti! Kuin noiduttuna sitä katselin.
     "Kuka minä olen ja mistä tulen? se kysyi, vain paljon kauniimmin. Vanha muistini ei kykene palauttamaan sen suloista kieltä. "Olet liekistä tullut", vastasin. "Minä sinut loin puron muusien opastamana. Annan sinulle nimen, valo-olento. Nimesi olkoon John Keats!"
     Se tuli hyvin iloiseksi saamastaan nimestä ja se tanssi ja lauloi: "Totisesti kaunista on olevainen! Liekkien tanssia se on ja suloista ääntä täynnä! Kaunista on totuus ja totuus kauneutta! Valo-olennoksi minä tulin, nimeni on John Keats ja tuhat kieltä minulla on!"
     Olisin ollut valmis kuuntelemaan sen laulua päivieni päähän asti, niin kaunista se oli. Mutta nyt puron viekkaat muusat taas puhuivat minussa. Voimakkaiksi kävivät äänet ja myös käskeviksi: "Tuli korventaa meitä! Liian suuri ja kirkas siitä on tullut. Hae nyt lähteestä vettä ja opeta pian olevaiselle myös olemattomuus! Nämä ovat leikkimme säännöt. Kaunista on olevaisuus, kaunista olemattomuus! Tämä on kaunis leikki!"
     Surun häive kosketti sisintäni. Toimin silti, toimin kuin huumaantunut. Otin repusta metallisen vesiastiani ja täytin sen vedellä. Olin jo aikeissa singota sen tulta kohti kun kuulin sen äänen: "Mitä teet, ihminen?" Vastasin totuudellisesti: "Olen aikeissa singota metallisen astiani veden kohti sinun liekkiäsi, John Keats." Silloin se sanoi minulle:" Vaikka palan hyvin kirkkaana, tietää lähteen vesi huonoa minulle. Minä pelkään, ihminen. Näinkö pian on sammuttava? Vastahan opin puhumaan ja loistamaan kirkkaana. Opin tuhannet kielet ja mielelläni niillä sinulle puhuisin, ihminen."
     Mutta niin huumassa olin, että sinkosin astiani veden kohti sitä ja samalla pimeys valtasi minut. Kaaduin maahan ja sen jälkeen ovat muistikuvani sekavat. Minun on täytynyt tiedostamattani hoiperrella puroa alavirtaan; heräsin sekavana ja lopen uupuneena metsän laidasta. Kuljin läheiseen kylään, pyysin ruokaa ja kerroin ihmisille tarinani, mutta sitä he eivät uskoneet. He katsoivat minua kuin riivattua ja karkottivat luotaan. Kuljin vuoristopolkua eteenpäin kohti seuraavaa kylää ja yön saapuessa keräsin risuja ja tein niistä pienen nuotion. Nuotio paloi kivuliaasti. Tiesin että yöstä tulisi viluisa. Äänet päässäni olivat lakanneet eivätkä ne palanneet enää.

Inari

Kumaraselkäinen mies istuu nuotiolla
polttaa tupakkaa
ei laske vuosia
ei Aurinkokaan täällä laske
Vuodet... hillan kukkia!
tuottaa marjoja ja harrit
olleet maukkaita
tuhansia vuosia
täällä on elänyt samoja ihmisiä
samoja eläimiä, kaloja, samoja lintuja.

Kuinka kauan?
kysyn järveltä.
Sillä on tuhat ääntä
ja kaikki vastaukset:
Tuhannen aallon ääni yhdessä.
Se vastaa niinkuin siltä kysytään
vasten kiviä
    niinkuin aina
lyö vasten kiviä ja vuosia.

En ymmärrä mitä se vastaa.

Karttojen kauppiaista ja nousemisesta vuorelle

"Mitä tapahtui, minun veljeni? Minä voitin itseni, kärsivän, minä kannoin oman tuhkani ylös vuorelle, keksin itselleni kirkkaamman liekin. Ja katso! Silloin aave väistyi minusta!" *


"Tieto lisää tuskaa", niin sanotaan. Minä sanon: vielä enemmän tuskaa lisää tietämättömyys! Selittämisen taidon on ihminen valjastanut käyttöönsä kuin hevosen. Se on auttanut lajia selviytymään juurtuen syvälle ihmisluontoon, tuo selitysten kaipuu.
     Voi sitä, joka joutuu ilman selityksiä elämään! Hänet on heitetty tähän maailmaan kuin kuohuavaan virtaan, minkä voimasta vahvin puu taipuu ja rakennukset sortuvat. Hän on peloissaan ja vihaa osaansa: olla yksin, yksin, yksin! Hän vaeltaa pimeässä laaksossa, haparoi yössä eteenpäin, eikä tiedä että korkealla vuorilla aurinko kultaa huiput.
     Viisaaksi kutsutaan sitä, joka omistaa parhaimman kartan. Häntä ylistetään ja hänet koristellaan kukkasin. On niin rauhoittavaa seurata häntä, kun hän sanoo: "Minä tiedän! Seuraa minua ja tiedät sinäkin! Olen valona tielläsi ja olen tie itse." Mutta kuka voisikaan toimia lamppuna muille, jos ei ole ensin löytänyt itseään! Kuka hyväksyisi valon, mikä ei loista omasta itsestään!
      Quo vadis, minne olet menossa ystäväni? Mikä on matkaoppaasi? Paljon on karttojen kauppiaita teiden varsilla ja kauniilla sanoilla he kauppatavaraansa ylistävät. "Tämä kartta on tuhansien vuosien koettelema", he sanovat. "Minun karttani on itse Ikuisen antama", tai "minunpa on uusin ja siksi tarkin". Mihin tarttua? Mikä niistä vie perille?  Mihin?
      Varokaa karttojen kauppiaita! Tieltä voi eksyä vain jos on määränpää. "Elämä on sota ja matka vieraalla maalla", kirjoitti Marcus Aurelius. Mitäpä siitä! Käykäämme taisteluun! Kaunista on muuttua eläväksi tieksi, kartaksi itselleen.
      Tervehdin teitä, te rohkeat  jotka haluatte tarttua tuhkaanne ja kantaa sen vuorelle. Tervehdin ja toivotan hyvää matkaa! Olen totisesti kulkenut pimeissä laaksoissa pitkän tien, mutta nyt vuoreni lähestyvät eikä niiltä taatusti viimaa puutu!


* Näin puhui Zarathustra s. 37

Moment musical

Rannassa kasvoi kaunista heinää
ihmisten kodeissa kannabis
nuoret tytöt istuivat nuotiolla
aamussa nuokkuivat apilat
kaunis mies työnsi skootteria
avaruuskulttuuri oli täällä
meri oli täynnä merkityksiä
MeNaiset-lehdessä meditaatio
aallonmurtajalla valmistui aikasuunnitelma
puolen viikon päässä odotti puoli-maraton
ystävät menivät avioliittoihin
tehtaan piipun takaa pilkotti puoli-Aurinko
autot olivat aerodynaamisia
kaukaiset kaupungit kaukaisia
äidit taputtelivat ylpeinä mahaansa
ja isien ilmeet olivat täynnä iloa.

Pisarat

Kastepisara yöstä syntyi
aamun lapsi lasihelmi
kuulunut ei yöhön
päivän paistetta pakeni

Havahtui pisara unesta
korrellansa hetken istui
Saapui säde, ja pisara
tahtoi leikkiä valolla

Tuhannet säteet ja pisarat
lintujen pesimä-äänet
kaikki soi ja yhteen taittui
tuuli raikas humisi

Tuli päivä
ilta, yö
utua aamu avasi

Ja taas tuhannet pisarat
tahtovat leikkiä valolla --
hehkua hetken.