Karttojen kauppiaista ja nousemisesta vuorelle

"Mitä tapahtui, minun veljeni? Minä voitin itseni, kärsivän, minä kannoin oman tuhkani ylös vuorelle, keksin itselleni kirkkaamman liekin. Ja katso! Silloin aave väistyi minusta!" *


"Tieto lisää tuskaa", niin sanotaan. Minä sanon: vielä enemmän tuskaa lisää tietämättömyys! Selittämisen taidon on ihminen valjastanut käyttöönsä kuin hevosen. Se on auttanut lajia selviytymään juurtuen syvälle ihmisluontoon, tuo selitysten kaipuu.
     Voi sitä, joka joutuu ilman selityksiä elämään! Hänet on heitetty tähän maailmaan kuin kuohuavaan virtaan, minkä voimasta vahvin puu taipuu ja rakennukset sortuvat. Hän on peloissaan ja vihaa osaansa: olla yksin, yksin, yksin! Hän vaeltaa pimeässä laaksossa, haparoi yössä eteenpäin, eikä tiedä että korkealla vuorilla aurinko kultaa huiput.
     Viisaaksi kutsutaan sitä, joka omistaa parhaimman kartan. Häntä ylistetään ja hänet koristellaan kukkasin. On niin rauhoittavaa seurata häntä, kun hän sanoo: "Minä tiedän! Seuraa minua ja tiedät sinäkin! Olen valona tielläsi ja olen tie itse." Mutta kuka voisikaan toimia lamppuna muille, jos ei ole ensin löytänyt itseään! Kuka hyväksyisi valon, mikä ei loista omasta itsestään!
      Quo vadis, minne olet menossa ystäväni? Mikä on matkaoppaasi? Paljon on karttojen kauppiaita teiden varsilla ja kauniilla sanoilla he kauppatavaraansa ylistävät. "Tämä kartta on tuhansien vuosien koettelema", he sanovat. "Minun karttani on itse Ikuisen antama", tai "minunpa on uusin ja siksi tarkin". Mihin tarttua? Mikä niistä vie perille?  Mihin?
      Varokaa karttojen kauppiaita! Tieltä voi eksyä vain jos on määränpää. "Elämä on sota ja matka vieraalla maalla", kirjoitti Marcus Aurelius. Mitäpä siitä! Käykäämme taisteluun! Kaunista on muuttua eläväksi tieksi, kartaksi itselleen.
      Tervehdin teitä, te rohkeat  jotka haluatte tarttua tuhkaanne ja kantaa sen vuorelle. Tervehdin ja toivotan hyvää matkaa! Olen totisesti kulkenut pimeissä laaksoissa pitkän tien, mutta nyt vuoreni lähestyvät eikä niiltä taatusti viimaa puutu!


* Näin puhui Zarathustra s. 37